Lapsille oli toisistaan iloa ja turvaa 1900-luvun kriiseissä ja muutoksissa – elämän varjopuolina kiusaamista ja seksuaalista häirintää

Lapsuuttaan eri vuosikymmeninä eläneet kertovat uudessa tietokirjassa muistojaan.

Viime vuosisata oli Suomessa sotien ja kriisien mutta myös teollistumisen, kaupungistumisen ja parantuvan hyvinvoinnin aikaa. Kaiken keskellä lapset elivät lapsuuttaan kokien sekä yhteisöllisyyttä että yksinäisyyttä.

Antti Malinen ja Tuomo Tamminen kirjoittavat aiheesta tuoreessa kirjassaan Leikitäänkö – lasten kaverisuhteet 1900-luvulla (Gaudeamus, 2022). Äänensä saavat kuuluviin monet lapsuuttaan eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea viettäneet. Joukossa on myös julkisuuden henkilöitä, kuten presidentti Tarja Halonen ja kenraali Gustaf Hägglund.

Vuosisadan alussa elämä Suomessa pohjautui vielä pitkälti maatalouteen. Lapsuutta määrittivät työnteko ja suhteet omiin vanhempiin.

– Melko pian tuli oppivelvollisuuslaki, joka lisäsi lasten koulussakäyntiä ja myös yhteistä aikaa. Tämä vaikutti lapsuuteen ja kaverisuhteiden rakentumiseen, Suomen Akatemian tutkijatohtori Antti Malinen sanoo.

Yhdenmukaisuuden paine on ollut Suomessa pitkään aika kova.

Antti Malinen

Lapsipsykologinen tutkimus alkoi kehittyä 1900-luvulla.

– Lapsuus nousi uudella tavalla yhteiskunnallisen mielenkiinnon kohteeksi, tiedetoimittaja ja tietokirjailija Tuomo Tamminen kertoo.

Leikki nähtiin pitkään lapsen tapana harjoitella aikuisen maailmaa, kunnes 1930-luvulla alkoi lisääntyä ajatus, että lapsuus itsessään on tärkeä elämänvaihe, jota pitäisi suojella. Toisaalta työt ja askareet piti suorittaa ennen leikkiä.

Leikkiin liittyvät huolenaiheet ovat olleet samankaltaisia kuin nykyään.

– Kansanperinteen kerääjä J. W. Murman harmitteli jo 1800-luvulla, miten sadut ja taiat ovat unohtuneet ja perinteiset, hyvät leikit vaihtuneet uusiin, Tamminen kertoo.

Yhteiskunnan arvot ja normit sekä aikuisten tapa toimia ja käyttäytyä heijastuivat lasten kaverisuhteisiin.

Aikuisten luomat ennakkoluulot ja stereotypiat saattoivat näkyä lasten puheissa. Malisen mukaan esimerkiksi sisällissota ja siihen liittyvät kahtiajaot näkyivät muun muassa nimittelynä.

– Yhdenmukaisuuden paine on ollut Suomessa pitkään aika kova. Jos lapsen isä oli kuollut sodassa ja lapsi eli yksinhuoltajaäidin kanssa, se saattoi riittää siihen, että välitunnilla asiaa tuotiin esille ikävällä tavalla. Samoin saattoi käydä, jos vanhemmalla oli mielenterveys- tai päihdeongelmia, Malinen sanoo.

Paljon oli myös aikuisia, jotka puuttuivat nimittelyyn ja syrjimiseen ja pyrkivät varmistamaan, ettei politiikka sotke lasten kaverisuhteita.

Yhtenä merkittävänä rikkomuksena lasten ja nuorten suhteissa pidettiin aikuisille kantelua.

– Kantelukielteisyys näkyi koko vuosisadan ajan. Aikuiset pitivät kantelua yleisesti huonona käytöksenä, ja lapsetkin sisäistivät tämän ajattelutavan. Aikuisille kantelemista pidettiin yleisesti kirjoittamattoman koodin rikkomisena, Tamminen sanoo.

Kantelukielteisyys aiheutti lapsissa yksinäisyyttä. He joutuivat selviämään ongelmiensa kanssa itsekseen.

Ylipäätään lapset lähestyivät pulmiensa kanssa harvoin aikuisia. Oletus oli, että lasten piti pärjätä itse. Heikkoutta ei pidetty hyveenä.

Kaveruuden merkitys korostuu etenkin kriisiaikoina, Antti Malinen toteaa.

– Yhteinen tekeminen, leikkiminen ja hengailu elvyttävät lasten ja nuorten voimavaroja, kun he pääsevät tekemään mielekkäitä juttuja muiden lasten ja nuorten kanssa.

Kaverisuhteissa tärkeää on ollut tunne hyväksymisestä ja arvostamisesta.

– Tosin 1900-luvun alussa tapojen kirjo saada hyväksyntää ei ollut niin laaja kuin nykyään. Esimerkiksi pojilla arvostusta tuli, kun osasi pelata hyvin, kiivetä tai tehdä rohkeita temppuja, Malinen sanoo.

Kaveriporukassa pääsi hyödyntämään kodin ulkopuolista ympäristöä, käyttämään mielikuvitusta ja keksimään hauskoja juttuja.

– Kotona saatettiin pitää tiukkaa kuria ja kieltää pitämästä ääntä, Malinen toteaa.

Tuomo Tamminen jatkaa, että kaveriporukka saattoi olla lapselle ainoa paikka, jossa hän koki olevansa oma itsensä ja hyväksytty.

– Sama pätee toki edelleen.

Säätyerot erottivat varakkaat ja köyhät lapset toisistaan vielä 1900-luvun alkupuolella. Varakkaat lapset kävivät valmistavia kouluja, joihin tavallisilla ihmisillä ei ollut varaa. Oppikouluun oli asiaa vain harvalla, vaikka haluja olisi ollutkin.

Kaupungistumisen myötä syntyi lähiöitä, joihin muutti ihmisiä kaikenlaisista taustoista.

– Koulun rooli näkyy muutoksessa. Kaikki lapset kävivät samaa peruskoulua, Tamminen sanoo.

Toisaalta lähiöiden lapset tiesivät tarkkaan, missä talossa on vuokra-asuntoja, missä omistusasuntoja. Jälkimmäisiä perheitä pidettiin helposti herraskaisempina.

Lapsille oli kuitenkin suuri rikkaus, kun kavereiden kautta pääsi näkemään monenlaista perhe-elämää.

– Joidenkin kavereiden vanhemmista saattoi tulla lapselle tärkeitä. He tarjosivat tukea, ruokaa ja veivät harrastuksiin, Malinen sanoo.

Lasten elämässä oli myös varjopuolia: kiusaamista, pahoinpitelyjä ja seksuaalista häirintää.

– Kaikki eivät tunnista kirjan esimerkkejä tai halua puhua niistä, mutta ei 1950-lukukaan ollut Suomi-filmeissä näkyvää siveää ja puhtoista kulta-aikaa, Tamminen sanoo.

Seksuaaliseen häirintään liittyivät myös häpeän kokemukset, jolloin asioista vaiettiin. Pelättiin, että uhri ja hänen perheensä leimataan.

Koulukiusaaminen käsitteenä alkoi nousta pinnalle 1970-luvulla ja vielä enemmän 1990-luvulla.

– Jo 1900-luvun alussakin oli kuitenkin kirjoituksia, joissa oltiin huolissaan vertaisväkivallasta, Tamminen kertoo.

Puhumattomuuden kulttuuri hankaloitti vaikeiden asioiden käsittelyä. Taustalla oli ajatus kodin yksityisyyden varjelusta. Omat asiat pidetään itsellä, eikä puututa muiden asioihin.

– Muutos oli iso, sillä 1900-luvun alussa pienissä kyläyhteisöissä oli ollut koko kylä kasvattaa -meininkiä. Tiukka sosiaalinen kontrolli loi turvallisuutta. Lapset tiesivät, että jos tekee pahaa, se kulkeutuu omien vanhempien tietoon, Malinen kertoo.

Muistitiedossa tulee esiin, kuinka luovasti lapset hyödyntävät ympäristöä. Malinen pohtii, että tämän päivän vanhemmalle voi olla vaikea hahmottaa nykyajan luovuutta. Aikuinen pitää herkästi mittapuuna omaa lapsuuttaan.

– Luovuus saattaa olla esimerkiksi sitä, että rakennetaan upeaa Minecraft-maailmaa, kun taas itse saattaa pitää oman lapsuutensa luovuutta ainoana oikeana. Sitten vanhempi ihmettelee, miksi et rakenna majaa metsään vaan nykerrät sitä siinä ruudun äärellä.

Historia

Näkökulmia lapsuuteen

”Leikissä lapsen luut, lihakset ja elimistö vahvistuvat, sieluelämä vilkastuu ja ajatuskyky terottuu.”

”Kun suuret lapsijoukot kyyröttelevät likaisella pankolla toimettomina suurimman osan ihanaa lapsuusaikaansa, eivät saa edes tuvassakaan vapaasti pyörähtää, ilman ettei jo tukkaan tartuttaisi, ei ole sitten ihme jos Jumalan antamat suuret lahjat jäävät lapsukaisessa kehittymättä. Ihmekö, ettei ajatus juokse, ei kehity kekseliäisyys, ei yritteliäisyys, ei synny työhalu, eikä oikea elämänilo”

”Yksinäänolo ei ole ihmiselle yleensäkään hyväksi, ja vielä vähemmän kasvaville, joiden persoonallisuus on juuri muovautumassa. Kotona lasten ja vanhempien välit eivät varsinkaan murrosiässä voi muodostua koskaan niin luottamuksellisiksi kuin kahden samanikäisen ystävän välillä.”

Suomen Urheilulehti, 1911

Reima, Vilho. Leikki kasvatuksen välineenä, 1921

Päivänsalo, Paavo. Murrosikäisten sosiaalinen kehitys. Lähinnä oppikoululaisia silmälläpitäen. 1948 Helsinki: Suomen Kasvatus-Sosiologisen yhdistyksen julkaisuja.

Etusivulla nyt

Luetuimmat