Vihdin lukion itsenäisyysaiheisen kirjoituskilpailun voittaja Emma Reinikainen Nummelan torilla: "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin"

Emma Reinikainen ja Nummelan Killan komentaja Jarmo Töyräs puhuivat itsenäisyyspäivän lipunnostotilaisuudessa Nummelassa Veikko Hellen torilla. Vesa Valtonen

Vihdin lukiossa on järjestetty Nummelan Killan organisoima itsenäisyysaiheinen kirjoituskilpailu 1990-luvulta lähtien.

Tänä vuonna kilpailun voitti lukion 2D-luokan opiskelija Emma Reinikainen.

Tässä Emma Reinikaisen kirjoitus, jonka hän luki Nummelassa Veikko Hellen torilla itsenäisyyspäivän aamuna lipunnostotilaisuudessa.

"Hyvä Suomi, olet kolme vuotta vanhempi kuin satavuotias isoisoisäni. Hän on monella mittapuulla samanlainen kuin sinäkin olet.

Hänessä on niin paljon hyvää ja toisaalta haurasta, ja joskus näenkin sinut hänen muodossaan. Usein alkukevään koruttomuus tuo isoisoisän mieleeni.

Tuhkanharmaassa tiessä koulumatkallani näkyvät talven jättämät jäljet ja edellisten vuosien kulumat. Raot, railot ja routavauriot. Rypyt ja pinnan poimuttuminen.

Joka vuosi asfalttia yritetään paikata ja lopputulos on miltei epätasaisempi, laikukkaampi ja synkeämpi tie. Katsellessani talven riepottelemaa pintaa mietin, kuinka tuleva vuosi saattaa olla se vuosi, kun isoisoisäni siirtyy ikuiseen aikaan.

Mietin, tuletko sinä jotenkin muuttumaan sitten kun hän on poissa, muuttuuko suhtautumiseni sinuun? Tuumin aivoni puhki kysyessäni yhä uudelleen itseltäni, tunnenko sinut tarpeeksi hyvin, jotta voisin kutsua sinua isänmaakseni, kotimaakseni, synnyinmaakseni.

Olenko kokenut tarpeeksi ja olenko tarpeeksi? Verrattuna isoisoisään en varmaankaan.

Syy ikuiseen pohdintaani löytyy siitä, miten tuot minulle niin kovin mieleen juureni, sukuni ja muut menneet ihmiset. He tunsivat sinut paremmin kuin minä.

Mietin isoisoisääni, mietin isoäitini nuorena menehtynyttä veljeä, mietin Eino Leinoa ja Gallen-Kallelaa. Ajattelen veteraaneja ja hataraa sukulaisuussuhdettani Sibeliukseen.

Ajattelen öljyvärejä, runoutta ja sinfonioita, ajattelen seurakuntaa ja sotaa. Kun äitini kysyi muutama vuosi takaperin isoisoisältä, haluaisiko tämä nähdä uuden Tuntemattoman, tokaisi isoisoisä siihen, ettei hänen tarvitse, sillä hän oli jo ollut rintamalla.

Olin silloin vaiti ja ajattelin, etten koskaan tule kehtaamaan kysyä sodasta häneltä, sillä en tahdo muistuttaa häntä niistä ajoista.

Mutta kun vaarini oli heittämässä pois omaa Suomen rintamamiehet -kirjaansa, jonka takakansi oli revennyt ja korjattu maalarinteipillä, minä pyysin saada sen itselleni.

Nyt teos istuu hyllyssäni Kalevalan ja Maa on syntinen laulun välissä pölyttymässä. Silti takiasi, sinä tuhansien järvien maa, oli tärkeää saada se opus, oli vain tärkeää, jotta tuntisin sinut paremmin.

Samassa kirjahyllyssä on esivanhempieni Perheraamattu vuodelta 1903, jolloin sinua ei ollut vielä olemassakaan.

Kirja on kirjoitettu uljaalla vanhalla fraktuuralla, josta minä en saa selvää paitsi tarkkaan yrittämällä.

Pidän kirjaa merkkinä sinusta, kotimaa, enkä koskaan lue sitä, sillä en raaski. Iltaisin kynttilänvalossa näen Raamatun katkeransuloisena ja ajattelen Jumalaa, haalistuvan paperin tuoksua ja virren En etsi valtaa loistoa konekirjoituksella näpyteltyjä sanoja, jotka teippasin huoneeni seinään. “Sä Herra maan ja taivahan.”

Öisin Perheraamattu ilkkuu puuttuvalle jumalanpelolleni ja heristää sormeaan syyttävästi.

Vaikken usko Jumalaan tai kuulu kirkkoon, en kykene kieltämäänkään Häntä, sillä sen tekeminen olisi kuin sinun kieltämistäsi, ja niin erottaisin itseni sinusta ja sylkisin päin kasvoja suntiona uransa tehneelle isoisoisälleni, enkä niin tekisi ikinä. Päivisin Perheraamattu hukkuu hyllyni muiden kirjojen joukkoon ja itkee vem kan segla förutan vind.

Joulun alla viime vuonna vierailimme isoisoisäni luona hoitokodissa. Emme me siellä vietä pitkiä aikoja, ehkä puolisen tuntia yleensä.

Pelkään joskus käyväni vierailulla vain puhdistamassa omatuntoani hoitokodin häpeästä, sillä “vanhukset ei kuulu vanhainkotiin” ja koska isoisoisäni on paljon enemmän sinä kuin mitä minä olen.

"Me tulimme vähän katsomaan sinua”, äitini huikkasi huoneiston ovelta sovittelevan iloisesti, kovempaa kuin hän yleensä puhuu. “Ei ole paljon katsomista”, isoisoisä puuskahti sänkynsä luota kuivan epätoivoisesti.

Minä ja veljeni valahdimme äkkiä vaiti. Veljeni silmät rävähtivät auki ja minun sisälläni leimahti vakavuus. Vaihdoimme katseen, joka merkitsi, että oli aika olla varuillamme.

Siinä hetkessä oli vain sekunteja ja ajatuksia, joista puuttui sanallisuuden selkeys. Aika mittasi itseään ja me mittasimme sitä.

Ja me toivoimme että kaikki olisi hyvin, rukoilimme että kaikki olisi hyvin. Isoisoisän yksinäisyys, epätoivo ja elämänväsymys ei ollut koskaan aiemmin paistanut läpi meille lapsille.

Mietin pitkään sen jälkeen, onko mahdollista, että isoisoisä on jo elänyt vuotensa. Onko hän ohittanut kaikki ne vuosikymmenet, joita pitää ominaan?

Oletko sinä, maani, nykyään niin kaukana hänen identiteetistään, merkittävistä muistoistaan ja siitä maailmasta jonka hän tuntee, jonka puolesta hän taisteli, että nykyään hän vain odottaa? Odottaa kaaosta, kuihtumista, kevättä, kiirastulta tai kenties kulkutietä till landet som icke är.

Itsestäni huomaan menneen ajan haikailun muuallakin kuin vain ihmisissä. Kesällä perheemme reissua suunnitellessamme minä tahdoin Karjalan laulumaille, Hattuvaaraan Lönnrotin perään auttamattoman myöhässä.

Olin kuin kuka tahansa 1890-luvun taiteilija karelianismin kynsissä, joskaan en tavannut Toarieta tai Pohjan Akkaa. Suomen ja Venäjän rajaa katsellessamme EU:n itäisimmällä pisteellä tunsin sydämeni halajavan kohti itää, kohti pieniä köyhiä kyliä, kohti valtakielesi kuolevia sukukieliä, kohti sitä Volgan mutkaa missä kantauralin puhujat ovat kerran eläneet.

Löysin palan kansallisromantiikkaa muinaislinnoista ja maatilamaisemista, korpimetsistä ja kotiseutumuseoista, Kolilta ja kaakkoismurteista.

Löysin palan sinua, synnyinmaani, Pentti Saarikosken haudalta ja Kolmen ristin kirkosta. Ja ihannoin lukemattomia vaarojasi, tuntureittesi pauhua ja Pohjanmaasi hiljaisia lakeuksia.

Rakastin autioita savottakämppiäsi ja soittesi huumaavaa suopursun tuoksua. Kartturin tyttärentyttärenä tajusin samalla, että vaikka kuinka keskitynkin vanhaan sinuun, en milloinkaan ajattele vanhoja rajojasi.

En toista kättäsi tai hameesi helmaa. En Jäämerta tahi Laatokkaa.

Kun mietin sinua, ajatukseni kohdistuvat varkain menneeseen aikaan. Aikaan ennen minua, reippaasti ennen 2000-lukua, vaikka kyllähän olet, isänmaani, myös kaikki se, mitä minun elämässäni on.

Etsiessäni syytä ainaiseen nostalgiaani, totean, että nähnen menneessä ajassa suurempaa mielenkiintoa kuin nykyajassa.

Ehkä kaikki padottu ja koettu kärsimys kuulostaa arvokkaammalta ja jylhemmältä, kun en itse tiedä siitä mitään.

Ehkä haalistuneet valokuvat albumeissa saavat minut ikävöimään aikaan, jossa sinä olit koko maailma ja sen rajat, kun kaikki ei ollut niin kansainvälistä ja laajaa, kun kaikki ei ollut niin nopeaa ja no, tällaista.

Ehkä pelkään, että sinä muutut liian rivakasti enkä pysy perässä. Pelkään, mitä tapahtuu kun isoisoisäni, isovanhempani ja vanhempani jäävät historiaan ja minä olen ainoa joka heistä muistuttaa.

Kun äitini isoäidistä ei ole mitään muuta jäljellä, kuin sameat muistot pienestä, taantuneesta, murtuneesta naispolosta, joka makasi sairaalasängyssään viimeiset kymmenen vuottansa, kun isäni isoäidistä ei ole mitään muuta jäljellä kuin tieto siitä, että isäni kutsui mummoaan koko nimellä. Pelkään aikaa jossa sinä olet jo niin vanha, ettet mahdu elinikään.

Pelkoni lietsomana minulla on kiire kokea kaikki, jotta oppisin sinut, jotta olisin arvoisesi.

Minulla on kiire elää ja tanssia elon liekeissä, olen kuin mikäkin Tulenkantaja uudella 20-luvulla. Ja minulla on kiire välittää sinusta, isänmaani, oi niin kovin, vaikka tahtoisin pysähtyä ja että pysähtyisit.

Niin voisin nähdä sinusta kaikki muutkin värit kuin vain merensinisen ja puhtaanvalkoisen. Haluaisin erottaa kultaisen, kalmankeltaisen, verenpunaisen, poltetun oranssin ja kaiken sen vihreän mitä sinussa on.

Mielisin kuluttaa aikani värisävyjesi perinpohjaiseen tutkailuun ja sinun maalaamiseesi sanoin. Voisin kuunnella hengitystäsi ja piirtää profiilisi peruskallioon. Samalla sinä voisit vain olla, kuvankauniina ja kaihoisana.

Rehtinä ja rauhallisena, vankkana sekä vaatimattomana. Silloin minä voisin Murheellisten laulujen maan soidessa kesäöinä istua rottinkituolissa ja odottaa rohkeutta elää. Hengittäisin sinua ja katselisin lempeitä, tyyniä kukkuloitasi ja uurteisia, sorjia laaksojasi.

Voisin yrittää käsittää sinut kokonaan ja löytää joka ikisen merkityksellisen tekosi.

Vihdoin kiireen loputtua näkisin kenties kaiken sen, mitä sinä minulle olet. Ymmärtäisin, miten minä olen itse asiassa sinä ja sinä olet minä.

Sinä olet jokainen meistä viidestä ja puolesta miljoonasta. Sinä olet Koneen liukuportaat ulkomailla ja sinä olet tässä lähellä äskettäin palanut hylätty hökkeli.

Sinä olet isoisoisäni ja sinä olet jumalkuvani. Olet vapauteni ja luontoäitini, olet viisauteni, sanani, mahdollisuuteni ja metsäpolkuni.

Olet nauruni ja ihastukseni, veljeni ja sisareni. Vihdoin kiireen loputtua näkisin, että kyllä minäkin sinut tunnen. Kyllä minäkin sinut ymmärrän, vaikka olet erilainen kuin ennen vanhaan.

Vihdoin näkisin olevani arvoisesi, eikä siihen vaikuttaisi nuori ikäni vaan se, millaiseksi sinä olet minut tehnyt ja miten minä sinua ajattelen.

Ja jos joku joskus kysyisi sinusta minulta, oi Suomi, jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin."

Itsenäisyyspäivänä 2020 Emma Reinikainen

Kommentoi