Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Lukijalta | Olipa kerran Vihti – ja käpykylä

Joitakin vuosia sitten oli tilaisuus asua Käpykylässä, pienessä, ahtaassa ja sulkeutuneessa yhteisössä. Heti alussa kaikki meni pieleen. Asunnon ostossa huijattiin ja jouduimme asumaan viisi vuotta huonokuntoisessa, lapsivihamielisessä rivitaloyhtiössä. Se aika meni ennenkuin saatiin myytyä koko roska pois.

Mies sairastui vakavasti samoihin aikoihin ja lapsi oli pieni. Mies leimattiin narkkariksi, vaikka kyseessä oli vakava sairaus. Kun vein tytön muskariin, kukaan ei vastannut iloiseen tervehdykseeni. Meitä tuijotettiin avoimesti ja se tuntui helsinkiläisen horisontista katsottuna oudolta. Myös se, että ei tervehditty, oli meistä erittäin huonoa käytöstä.

Tyttö joutui heti päiväkodissa kolmen samanikäisen pojan kiusaamaksi. Kun tilanne kärjistyi syytti päiväkodin johtaja minua siitä, että henkilökunta ahdistui. Lapsi ei saanut leikkiä taloyhtiön pihalla, ei omalla pihallaan, koska seinän takana asuva ikäneito hermostui metelistä. Hän valitti kaikesta lähes koko ajan. Vessaa ei saanut vetää öisin eikä päivällä, jos hän oli kotona. Ovia paukuteltiin ja hän kävi kurkistelemassa ikkunoista sisälle, kun luuli että olimme poissa. Hän myös pelotteli pientä lasta tuijottamalla ikkunasta tai pihalla uhkaavan näköisenä. Pyykkiä ei saanut kuivata ulkona liputuspäivänä, mutta muut asukkaat saivat tehdä sitä vapaasti. Mattoja ei saanut tampata telineellä, kun se oli ikäneidon omistama ja häiritsi toista mummoa. Kun naapurin vihtiläinen pikkutyttö repi jotain syyskaaleja toisen mummon pihalta niin mummeli tuli syyttämään meidän tyttöä siitä. Ovela jokapaikan höylä, talonmies haukkui helsinkiläiset tyhmiksi.

Meistä tehtiin väärä lastensuojeluilmoitus ja soitettiin poliisit, kun pinna paloi pihalla jatkuvan kyttäämisen ja valituksen vuoksi. Pettymys oli suuri naapureille kun poliisit lähtivät pois todeten että kyseessä on äärimmilleen viety naapurikiusanteko. Lupiinejakaan ei saanut poimia ojan pohjalta, kun ne oli naapurin omistamia. Kummallista, että kaikkialla muualla villikukkia saa poimia. Pieni yhteisö uskoi sokeasti mitä mummot keksivät. Viisi vuotta ja päästiin koko roskasta eroon. Ja jälleen kotona Espoossa.

Mitä tästä opimme?

Minusta tuli entistä vahvempi nainen. Asumme meren rannalla, metsä avautuu takapihalta, joten ei tarvitse mennä merta edemmäs jonnekkin maalle maalaisten riesaksi. Huomasin, että olen kaupunkilainen sydänjuuriani myöten, nautin ihmisvilinästä, kahviloista ja siitä, että kaikki on käden ulottuvilla. Minusta on kivaa, kun ihmiset tervehtivät ja naapurit ovat normaaleja ja juttelevat, kun kohtaamme. Eikä enää tarvitse kärvistellä syyskesällä, kun pienet keltaiset kärpäset pörräävät joka paikassa.

Raili