Kaisa-Leena Hannikaisen kolumni | Ajatuksia rakkaudesta ja kiitollisuudesta

Istun tunnelmallisessa kirkossa yksin, urkujen ääressä. Ulkona loistaa pyhäinpäiväillan kynttilämeri. Sisältä valaistu kirkko ehkä antaa jollekin toivoa ja kertoo, että kirkon sydän sykkii.

Mietin aamulla vietettyä pyhäinpäivän messua, kaikkia niitä ihmisiä, jotka tulivat kuulemaan rakkaan omaisensa nimen lukemista. Tai heitä, joilla on jo pitkiä surun ja kaipauksen aikoja takana; jälleen yksi vuosi. Mietin heitä, jotka tulivat muistelemaan päihteisiin kuolleita läheisiään erityisesti heille omistettuun muistotilaisuuteen. Jospa hetkeksi tuska hiukan hellittäisi otettaan, kun ollaan yhdessä.

Koen olevani suuressa tehtävässä, kun saan tuoda ihmisille lohtua, toivoa, valoa ja kauneutta musiikin välityksellä. Tiedän kuitenkin, että jokaisella on oma tarinansa, oma surunsa, omat pettymyksensä, omat toiveensa. Ne kohdistuvat vahvasti myös musiikkiin, kun tunteet ovat herkillä ja haavoilla. Miten ikipäivänä voisin vastata kaikkiin erilaisiin odotuksiin! En voi muuta kuin tehdä sitä, minkä koen merkitykselliseksi ja omasta sydämestäni nousevaksi, vaikka varmasti tuotan siten myös pettymyksiä.

Jotenkin kaikki tuntuu tänään kietoutuvan kahteen sanaan: rakkaus ja kiitollisuus. Kuuntelin tänään äidin, jonka ainoa poika oli kuollut päihteisiin, puhetta kiitollisuudesta ja yli kuolemankin kestävästä rakkaudesta. Käsittämättömällä tavalla tuntuu, että kiitollisimpia eivät ole he, joilla on kaikkein eniten maallista hyvää tai muuta hyvinvointia, asiat niin sanotusti hyvin. Kiitollisimpia ovat he, jotka ovat eniten elämässään menettäneet, joutuneet tiukimpiin tilanteisiin, ottamaan vastaan kohtuuttomia iskuja – jos vain ovat säästyneet katkeruudelta.

Me usein turhasta valittajat saisimme aina silloin tällöin pysähtyä näkemään, mikä on olennaisinta elämässä. Onko se sitä, että asiat ovat juuri niin kuin minä haluan niiden olevan, vai voisimmeko katsoa toisiamme ja kysyä, mitä minä voin tehdä, jotta yhteisömme voisi hyvin? Se, mikä tänään ei ilahduta itseäni, saattaa ilahduttaa lähimmäistäni, ja huomenna osat voivat vaihtua. Varaudu siis ihmeisiin, mitä voitkaan antaessasi ja toista vastaan tullessasi saada.

Kaisa-Leena Hannikainen

Kirjoittaja on vihtiläinen kanttori

Koen olevani suuressa tehtävässä, kun saan tuoda lohtua.

Etusivulla nyt

Luetuimmat