Tuumittua Maija-Liisa Nyman: Pienet korvat, hyvä kuulo

Maija-Liisa Nyman

Onpa sillä outo ilme.

Istun keittiön pöydän ääressä ja kummastelen sisään kolistelevaa lastani. Hän on käynyt kirjastossa ja palaa kotiin jotenkin velmun näköisenä.

Ounastelen jotakin ikävää. Ehkä hän on hukannut kirjastokorttinsa, tiputtanut repun vesilätäkköön tai käynytkin oikeasti karkkikaupassa kirjaston sijaan.

Hetken päästä hän on saanut takkinsa ripustettua ja kätensä pestyä. Hän ilmestyy keittiön ovelle kädet selän takana ja suu puristuneena ikään kuin itkua pidätellen.

Jätän työni ja odotan hänen asiaansa. Hän vetää kädet selän takaa ja laskee syliini kirjan: ”Mä lainasin tän sulle.”

Kirja on uusin osa Maailman viimeiset tyypit -sarjaan. Kyseessä on nuorten (etenkin poikien) kirjahupailu, joka kertoo neljän hengen teiniporukan taistelusta zombien ja muiden mörkkien valtaamassa maailmassa. Olen innostuksissani pompata nahoistani.

”Mä vähän ajattelinkin, että sä et varmaan tiedä tän uuden osan ilmestymisestä”, lapsi sanoo nähtyään reaktioni, ”kun sä et ole puhunut uudesta osasta mitään vaan pelkästään niistä vanhoista.”

Se ei olekaan itku, jota hän on pidätellyt. Se on hymy, joka nyt leviää leveänä hänen kasvoilleen.

”Arvaa mitä?” kysyn toiselta lapseltani, kuopukselta. Hän on pahalla mielellä eikä tahdo jutella eikä lähde tähän leikkiin ollenkaan. Kivahtaa vain, ettei arvaa. Keskittyy pelaamaan puhelimellaan otsa kurtussa. Kääntää minulle selkänsä sohvalla.

Arvausleikki on kuitenkin lapsilleni ihan suosituinta ohjelmaa tätä nykyä: he leikkivät joka ikisellä aterialla ”viiden pisteen vihjettä” tai ”mikä se on” -kyselyleikkiä. Samaten he arvuuttelevat toisiltaan suosikkihahmoja Star Warsista ja Harry Potterista.

Niinpä en luovuta. Kutitan kuopusta hiukan ja kysyn uudestaan.

”No kakka”, hän ärähtää.

Se ei tietenkään ole oikea vastaus.

Hetken hiljaisuuden jälkeen lapsi laittaa puhelimensa pois. Hän kääntyy puoleeni. ”Äiti, onko se arvaa mitä, että sä tykkäät musta?”

On tietysti, se on juuri niin. Hän kertoo arvanneensa, koska minä kuulemma aina sanon niin. Sitten hän sanoo tietävänsä, että rakastan häntä. Ja hän sanoo tietävänsä, koska olen sanonut sen hänelle.

Lapset kyllä kuuntelevat. He kuuntelevat silloinkin, kun ei luulisi. Silloinkin kun pelaavat puhelimella tai mököttävät. He kuulevat pieniä asioita kirjoista ja isoja asioita omasta tärkeydestään.

Pitää vain muistaa puhua.

Hyvää äitienpäivää!

Kommentoi