Tuumittua: Kellon raksutuksesta

Maija-Liisa Nyman

Kiirettä pidetään arvona.

Olen kuullut ja lukenut tämäntapaisen väitteen muutamaankin kertaan. Ymmärrän kyllä, mitä sillä halutaan sanoa.

Tarkoitetaan, että kiire saa ihmisen kokemaan itsensä tärkeäksi. Kiireistä ihmistä tarvitaan. Hänelle on uskottu paljon ja kaikenlaista. Ilman häntä niin monet asiat jäisivät tekemättä. Yhteiskuntakin tykkää suorittajista.

Omalta kohdaltani en ole kuitenkaan samaa mieltä. Minulle ajalla on arvo. Joutilaisuudella. Hiljaisuudella. Rauhalla. Mahdollisuudella tehdä mitä tahansa – tai olla tekemättä.

Kiire on omasta mielestäni useimmiten vain pakollinen paha, jonka kanssa on pitänyt opetella elämään. Nolottaa silti, jos myöhästelen aikatauluista.

Turhauttaa, kun en ehdikään tehdä kaikkea mitä pitäisi tai mitä olen toivonut ehtiväni.

Ärsyttää, jos tulen hoitaneeksi asioita puolivillaisesti.

Olen vuosikausia sanonut, että deadline on paras motivaattori. Tarvitsen kellon raksutusta. Tämäkin pitää paikkansa. Deadline on kuitenkin eri asia kuin kiire, deadlinehan on tieto aikataulusta. Toki deadline toisinaan tarkoittaa kiirettä - tai mahdotonta kiirettä.

Monesti kiire on kuviteltu tai itse itselle järjestetty ja ratkeaisi paremmalla priorisoinnilla tai tehokkaammalla tekemisellä – mutta luultavasti yhtä monesti ei.

Onkin siis yksioikoista ajatella, että ihmiset ihan itse järjestävät itselleen kiireen (tai jopa suorastaan haluavat olla kiireisiä). Joku järjestää (ja joku haluaa), mutta eivät kaikki.

Kuinka paljon onkaan loppuun palamista ja uupumista! Enpä usko kenenkään sellaista itselleen toivovan.

Ennen kuin ajattelee muiden olevan huonoja organisoijia tai liikaa tekemistä hamuavia, voi miettiä, miten paljon tietää toisten elämästä.

Miten tiukoille työpaikalla on henkilökunta vedetty, miten ohueksi käynyt organisaatio, miten vähän väkeä on työtä tekemässä? Miten paljon lisää työtehtäviä kenellekin on sälytetty?

Miten työelämä on muuttunut ja kuormittavuus lisääntynyt?

Mitä kaikkea muuta ihmisen elämässä tapahtuu? Miten paljon hänellä on asioita, joita vain on hoidettava vaikkei ehtisi tai jaksaisi?

Ja ehkä tärkeimpänä: tarvitseeko toinen apua? Voisiko itse sitä tarjota?

Kommentoi